Kollektiivinen artikkelimme on sommitelma, jonka tarkoitus on tutkia antroposeeniksi nimetyn hetken kulttuuriperintöä ja antikolonialistisen taidepedagogiikan mahdollisuuksia taidemuseossa. Olemme joukko kuvataidekasvatuksen opiskelijoita, tutkijoita ja taidemuseon pedagogeja. Kerromme toteuttamastamme puolen vuoden mittaisesta opinto- ja tutkimusprojektista, joka rakentui Helsingissä syksyllä 2020 Amos Rex -taidemuseossa avatun Egyptin loisto -näyttelyn ympärille. Antroposeeni, ”ihmisen aika”, on paitsi ympäristökriisi myös ontologinen kriisi, sillä se pakottaa (länsimaisen) ihmisen itseymmärryksen kokonaisvaltaiseen uudelleen arviointiin. Museoilla on perinteisesti nähty olevan tehtävänä ja vastuuna välittää kulttuuriperintöä uusille sukupolville. Kysymme, miten museopedagogiikassa voidaan käsitellä perintöä, jonka alamme yhä paremmin ymmärtää kolonialistisen riiston ja länsimaisen valkoisen ihmisen etuoikeuksien tuotteeksi. Tuo perintö on myös tuottanut tämänhetkiset ympäristö- ja yhteiskunnalliset kriisit. Antroposeenin ja koronapandemian värittämään hetkeen tiivistyy erityistä outoutta, epävarmuutta ja herkkyyttä. Kuvaamme tässä artikkelissa kriittistä prosessia, jonka aikana siirrymme tekstejä korostavasta lähestymistavasta kohti ihmistä laajempaa metodologiaa: aistimaan ja havainnoimaan näyttelyesineiden, näyttelytilan, historioiden ja tulevaisuuksien välille muodostuvia suhteita, tunnelmia ja ilmapiirejä. Tutkimuksellisesti artikkelimme esittelee ajatuksen ilmapiiristä posthumanistisen ja kriittisen museotutkimuksen metodina, jolla voi toisaalta herkistyä antroposeenin tunnetapahtumalle, toisaalta lähestyä ihmistä laajempaa suhteisuutta. Pedagogisella tasolla erittelemme museopedagogisten toteutusten syntyprosesseja, joita leimasi tietoisuus uudenlaisesta vastuusta.